maanantai 23. elokuuta 2010

Välikevennys: kerrankin näkee hasselpähkinöitä luonnossa


Hassel kypsyy kohta, jolloin sen peukalonpään kokoinen kuori muuttuu vaaleanruskeaksi. Kuka ehtii ensin, kurre, pähkinähakki vaiko ahnas maantieteilijä?

Liekö poikkeuskuuma kesä vaikuttanut asiaan vaiko vain samoajan tarkentunut katse, mutta on ollut kiintoisaa viimeinkin havaita karun kasvistomme ainoaa pähkinää sen luonnonmukaisissa puitteissa. Puhe on nyt tietenkin hasselpähkinästä ja sen kantajasta, eteläisten kalkkimaisten lehtojemme jalosta ryväspusikosta, pähkinäpensaasta (Corylus avellana). Kellertävinä palleroina jo pitkälle loistavia hasselpähkinöitä on näkynyt pääkaupungissa niin Tammisalon rivitalotonteilla - joissa pähkinäpensaat kasvavat kerran pirstotun lehdon reliikkeinä - kuin Mustavuoren ylväissä linnoitusmaisemissa.

Pähkinäpensaan kovana kohtalona on ollut muun lehtokasvillisuuden tavoin kasvupaikkojen kuusettuminen, pelloksi raivaaminen ja rakentaminen. Näin kertoo kasvitieteilijä Arto Kurtto (kirjassa Helsingin kasvit, 1998) pähkinän esiintymisestä ja esiintymishistoriasta Helsingissä: "Pasilasta Metsälään ja Maunulaan ulottuva esiintymäketju, johon kuuluu hienojakin pähkinästöjä Pasilassa Velodromin seudulla ja Messukeskuksen pohjoispuolella sekä jo mainitussa Maunulan puistossa, osoittaa joskus aiemmin yhtenäisemmän pähkinävyöhykkeen paikan".

Kurtto siteeraa myös V. Erkamon vuonna 1949 esittämää huolta Tammisalon pähkinästön tuhosta, mikä tässä varoittavana esimerkkinä toistettakoon: "Jos ehdotus Helsingin seudun luonnonsuojelukohteiksi olisi tehty 20-30 vuotta sitten, olisi Tammelundin saaren länsiosa kauniine pähinälehtoineen ja komeine kuusikkoineen varmaankin kuulunut ehdotettaviin suojelualueisiin. Nyt se on jo myöhäistä. Pähkinäpensaita nähdään täällä enää vain joidenkin talojen pihoissa ja isoimmista kuusista on pystyssä vain jokunen."


Pähkinäpensas on ollut täällä kauan. Jääkauden jälkeen se levisi alueellemme mahdollisesti toisena lehtipuuna heti koivun jälkeen. Pähkinäpensas on ristipölytteinen, eli tuottaakseen pähkinöitä se tarvitsee lajitovereita lähistölleen.

Kirjallisuuden mukaan hasselpähkinä kypsyy viidessä kuukaudessa kukinnasta, ja koska pähkinäpensas on varhainen huhtikuun ja toukokuun alun kukkija, pitäisi pian päästä pähkinään. Voimme kiitellä hasselpähkinän rasvahappokoostumusta, valkuais- ja mineraaliapitoisuutta sekä B-, C- ja E-vitamiiniarvoja, vaan tärkein on sen tuoma fiilis. Sitä hypistelemällä päästään keski-eurooppalaisen myslilautasen äärelle, mutta pidemmällekin: ehdan kliseen mukaiseen "jo muinaisten roomalaisten" perinteeseen, sillä nämä viljelivät runsaasti pähkinäpensasta. Vaan olipa samainen hassel kova sana myös kivikauden skandinaaveille, etenkin tanskalaisheimoille, joilla se lukeutui pääravintolähteisiin.

Suomen alueellakin kasvoi jääkauden jälkeisellä lämpökaudella (noin 6000-7000 vuotta sitten) laajoja pähkinämetsiä pitkälle maan keskiosiin - nykyisin näistä voidaan kairata todisteeksi pähkinän siitepölyä sisältäviä turvekerroksia soista. Ahvenanmaalaiset toimittivat pähkinöitä 1600-1700-luvuilla Ruotsin hoville; ne kävivät veronmaksusta. Pitkään vieri aika, jolloin pähkinän kaltainen arvopensas luettiin niin sanottuihin "kantaviin puihin", joiden hedelmiin oli oikeus vain omistajalla. Nykyisin enin osa hasselpähkinöistä viljellään Turkissa, jossa tuotanto on yhä enimmäkseen pienien perheviljelmien käsissä (kirjaimellisesti, sillä hasselia ei kerätä konein).

Nyt sinä, arvoisa jokamiesretkeilijä, olet vapaa löytämäään sisäisen kivikautiskeräilijäsi ja hoviherkuttelijasi. Toimi ja poimi tänä syksynä ensimmäinen omakätinen hasselisi! Ja kun on päästy pähkinäpensaan kehumisen alkuun, niin annetaan verkkolehti LuontoPortin (Eija Lehmuskallio) päättää ylistyssäkeet mystilliseksi kohoavalla crescendolla:

Pähkinäpensasta on entisaikoina pidetty viisauden symbolina. Sen on uskottu edustavan kaikkea kaunista, viisautta ja voimaa. Muinoin pähkinäpensasta poltettiin, kun haluttiin nähdä tulevaisuuteen. Pähkinä kuului tuolloin myös hautajaisrovioiden polttopuihin. Sillä uskottiin olevan yhteys jumaliin, erityisesti sen uskottiin olevan yhteydessä metsänjumaliin ja hyviin haltijoihin. Merkurius liitettiin pähkinäpensaaseen, sillä myös pähkinä on ollut nopeuden, oveluuden suojelija. Vanhan tarinan mukaan hääparille istutettiin pähkinäpensas tai tammi. Kasvaessaan puut kiedotaan toisiinsa. Tämän uskottiin lisäävän pariskunnan onnea.

http://lehti.luontoportti.fi/fi/lajiesittely/pahkinapensas


Tämän kirjoituksen pähkinät kuvattiin Mustavuoressa aivan Porvoontien laidassa.

Loppusanat: Seuraavaksi olisi kohtuullisen jytyä bongata alkuperäislajistoomme kuuluva, hedelmää kantava metsäomenapuu (Malus sylvestris), joka esiintyy Uudenmaan rannikolla erittäin harvinaisena. Eestin metsäretkiltä villiomput ovat tosin jo tuttuja. Sikäläisestä luonnossa esiintyy harvinaisena jopa villipäärynä - mutta se on jo etelän ihmeitä se.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

No onkos tullut talvi nyt kesän keskelle - lumenkaatopaikan elokuisia tunnelmia



Se oli tammikuussa 1997, kun ensi kertaa tajusin selvästi kesän läsnäolon talvessa. Olimme retkellä Lohjan Karkalissa Torholan luolassa. Tuon 28 metriä pitkän kalkkikiveen syöpyneen onkalon uumenissa ei vallinnut sama napakka pakkaspäivä kuin ulkona, vaan perunakellarin maltillinen viileys. Luolan seinillä talvehti runsaasti perhosia, muun muassa liuskayökkösiä. Jotkut niistä liikehtivät hieman - kuin kesästä unta nähden. Samoin majaa piti lepakoita, ja niin ikään jotkut niistä heiluivat levottomasti; yksi ellei kaksi jopa lenteli ympäriinsä luolan kellariksi kutsutussa syvimmässä osassa. Se oli kesää talvessa. Piiloittelevaa mutta täysin konkreettista.

Karkalin kokemus tuli mieleen, kun poikkesin tänään katsastamassa Vuosaaren täyttömäen vieressä olevaa lumenkaatopaikkaa. Lämpötila oli +21 ja takana ikimuistoisen helteinen kesä. Silti jääksi tiivistynyttä edellistalven lunta oli vielä jäljellä useiden metrien korkuinen ja kymmeniä metrejä pitkä kukkula. Rikkijauhettu peruskallio eli sepeli oli paksuna vaippana hidastanut jään sulamista. Kasa näyttikin enemmän soraläjältä, ja sitä piti raaputtaa sen todellisen luonnon paljastamiseksi. Jään tuttu hyytävä hohkaus tuli esiin. Sitä ei ollut ikävä - mutta kohtahan se on taas täällä.

Pinnan alla muhivaa jäätä todistusvoimaisempaa oli silti kaikkialla lojuva roska. Kaduilta auratun lumen mukana oli tullut pulloja, tölkkejä, röökiaskeja, käärepapereita, sytkäreitä, lääkepakkauksia, hanskoja ja jopa kenkiä (miten pakkasessa oli voinut jatkaa ilman... ) Yhtään kolikkoa ei näkynyt. Lumen kanssa kamppailun mittasuhteita kuvaa se, että kanttikiveä oli paikalla kiitettävästi. Samoin vahvasti edustettuna oli uudenvuoden ilotulitteiden jäänteitä. Ja olihan siellä heijastimia, auton ikkunaskraboja, harjoja, lumilapioita ja pulkanjäänteitä.

Yhtäkkiä rati-riti-rallaa ja tip-top, tip-top, tipe-tipe, tip-top, tip, tip, top! -tunnelmat olivat lähes pelottavan selvästi läsnä loppukesän syvänlämpöisessä, uneliaan painostavassa sunnuntaissa. Todellisempana kuin kadonneen raajan aavesärky tai monen näkemä mutta äkisti lakannut virvatulen häilähdys. Niin kuin taolaisessa yin/yang -symbolissa on mustassa puoliskossa pieni täplä valkoista ja valkoisessa puoliskossa pieni täplä mustaa, niin talvi näyttäytyi vastakohdassaan kesässä: kvantitatiivisesti vähäisenä mutta kvalitatiivisesti omana itsenään.


Keltaisen loistavat pietaryrtit, harmaana jurottaa pakkasherran apea jöhkäle.


Tässä näkyy sulamisseinämä, jossa jatkuvasti sepeli rapisee alas jääkiteiden hajotessa.


Raapaisun takana on jää, todellinen talven ekstrakti.


Maisemia jääkukkulalta.


Ostoskärryt hautautuivat tuiskuun ja päätyivät Borgarstrandin kunnaille. Näillä main on arveltu sijainneen ikivanhan kauppapaikan, joten kapistus istuu perinteisiin.


Betoniporsaskin kahmaistiin lumen mukaan, kuten luvuttomat puistonpenkit.


Heijastin putosi jonkun hihasta, kun oli pimeää ja tuisku yritti nutun sisään.


Liukurin laskut on laskettu.


Videofirma Makuunin Jonna, täällä on nimikorttisi.


Kasasta tihkuu tietenkin kaiken aikaa sulamisvettä. Rehevä lupiinipitoinen kosteikko sen alapuolella etenee sitä mukaa kuin jää väistyy. Se kätkee myös häveliäästi monet alueen aarteista.

maanantai 9. elokuuta 2010

Kotisten aarnio: Helsinkiä lähin oikea metsä?



Heräsi tuossa kysymys, kuinka pitkälle Stadista pitäisi lähteä, jos mielisi nähdä oikean metsän. Tarkoitamme tässä yhteydessä "oikealla" sellaista metsää, jonka luonnontilaisuus ei jätä paljoa toivomisen varaa, vaan lähentelee astetta, jossa metsän voisi perustellusti kuvitella olleen ikiaikaisesti kirveen koskematon.

Realisimiin nojaava olettamuksemme oli, että tällaisen metsän löytäminen ylipäätään mistään päin Suomea olisi vaikeaa. Ja niinhän se on, erinomaisen vaikeaa. Mahdollisuudet vanhan kaltaisen metsän kokemiseen ovat tosin Helsingin seudulla hieman muuta (napapiirin eteläpuolista) Suomea paremmat. "Täällä etelärannikolla on tämä metsä-Suomi. Pohjoiseen onkin sitten pensasaroa", murjaisi kerran Pentti Linkola kirjoittajalle. Helsingin lähistölläkään ei silti ole aarnin arvonimen ansaitsemaa metsää (Haltialan "aarnimetsä" ei todellakaan ole sellainen), eräitä ihan mukavasti ikääntyneitä talousmetsiä, hienoja maastonkohtia ja yksittäisiä puuvanhuksia kylläkin.

Yli neljäkymmentä vuotta aktiivisesti ympäri maata retkeillyt ja retkeilystä elämäntyön tehnyt Jussi Kivi osasi vinkata paikan, jota hän piti Helsinkiä lähimpänä aarnimetsänä: Kotisten alueen Lammin Evolta. Toistasataa kilometriä pääkaupungista sijaitseva säästiö suojeltiin jo tsaarinvallan aikana. Evolle oli perustettu metsänhoito-opisto vuonna 1858, ja Kotisten runsaan kahden sadan hehtaarin alan oli tarkoitus palvella havaintomallina siitä, mitä metsälle käy, jollei sitä hoideta. Metsä oli jo rauhoitettaessa vanha. Sen hongissa on yli 500-vuotiaiksi määriteltyjä yksilöitä (paksukaarnaisena mänty sietää puulajeistamme parhaiten metsäpaloja). Varoittavaksi esimerkiksi aiottu metsäsirpale on nyt Evon luontoarvoiltaan merkittävin alue yhdessä vastaavin opetusmotiivein säästetyn Sudenpesänkankaan kanssa. Luonto osoittaa moninaisuudellaan hakevansa turvaa Kotisesta; siellä on säilynyt runsas määrä vanhojen metsien uhanalaisia eliölajeja jäkälien, kääväkkäiden, sammalien, hyönteisten ja lintujen ryhmistä, ja yhdellä ainoalla biologian kenttäkurssilla sieltä löydettiin yli 300 sienilajia.

Oli erikoinen tunne nähdä ensi kertaa eläessään, miltä sellainen metsä näyttää, joka on saanut rauhassa kehittyä niin kuin luonto on sen tarkoittanut. Paikka tuntui ensi alkuun oudoltakin ja kulkijan varuilleen panevalta: tavallaan tietenkin hyvin tutulta, mutta silti erilaiselta kuin mihin oli tottunut. Kokemukseen liittyi harvinainen äänimaailma, jonka toinen tosiaan vastaan nojaavat konkelot - tuulen heijatessa metsää - nitkutuksillaan ja narahduksillaan loivat. Tavalliseen talousmetsätyyppiin verrattuna elämän tuntu oli ilmeisen vahva, mikä on kiintoisa paradoksi aarnion ollessa täynnä niin pystyyn kuin maahan kuolleita, usein jo pehmeiksi kummuiksi muuttuneita puita. Kaikella tuntui olevan paikkansa, kokonaisuus ei kaivannut näpelöintiä. Tällaisista aineksista syntyi myös pyhän kokemus, niin voimme sanoa. Jopa sellaisena kuin saksalaisteologi Rudolf Otto sen pääteoksessaan Das Heilige - Über das Irrationale in der Idee des Göttlichen und sein Verhältnis zum Rationalen (1917) esitti: mysteerin, pelonsekaisen väristyksen ja kiehtovuuden cocktailina.

Kuvat eivät oikein koskaan tee oikeutta metsälle, ja erityisen painokkaasti tämä koskee aarnimetsää. Jaamme kuitenkin ohessa muutaman tunnelmatuokion.


Kotisten aarni on edelleen tarkoitettu vain tutkimuskäyttöön (siellä ei ole silti kiellettyä käydä). Siellä ei ole reittejä eikä sinne opasteta mitenkään. Haimme hoitamatonta sirpaletta harhailemalla kehnon kartan kanssa tällaisissa hoidetuissa metsissä.


Viimein alkoi näyttää, että ollaan oikeilla huudeilla.


Alueella on paljon maapuuta ja isoja haapoja.


Siis tosi isoja, joiden kaarna oli yhtä haljennutta muhkuraikkoa.


Muinainen jättikanto ja menneiden metsäpalojen jäljet.


Kilpikaarna on pudonnut palasina. Yksi elämä on päättynyt, monta muuta saanut mahdollisuuden.


Ötökät tykkää, totta kai.


Tällaiset pylväsmallista poikkeavat sooloilijat poistettaisiin hyvissä ajoin hoitometsästä. Kauan sitten tapahtuneen metsäpalon jälkiä tässäkin.


Kutsuva rinne.


Isot muurahaispesät voivat hyvinkin olla iältään satavuotiaita, mutta lopulta nekin hylätään ja sammal peittää ne.


Tyypillinen suomalainen hoitometsä odottaa Kotisten 232 hehtaarin alan laidalla ja kertoo, että eksotiikka on ohitse ja ollaan palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Etelä-Suomen metsistä 40 prosenttia on alle 40-vuotiaita. 59,5 prosenttia on tätä iäkkäämpiä ja varsinaisesti "vanhoiksi metsiksi" luonnehdittuja alueita 0,5 prosenttia. Kotisten kaltaiset paikat lasketaan promilleissa.

Jos nyt ajatellaan nykymallista metsänhoitoa, niin voidaan todeta, että hoidetussa metsässä on - paradoksaalista kyllä - usein vaikeampi liikkua kuin hoitamattomassa. Sauli Niinistön Helsingin Sanomissa keväällä 1997 suustaan päästämä klassikkosammakko oli muiden luonnontieteellisten virheidensä ohella väärässä väittäessään aarniometsiä "läpipääsemättömiksi ryteiköiksi". Astelu Kotisten metsässä oli juhlavan vaivatonta; ei tarvinnut rämpiä raiskion risuissa ja puskea tiheiden taimikoiden läpi, vaan metsä näyttäytyi kuin avarana mutta hyvin katettuna temppelinä, jossa on pehmeä kokolattiamatto.

"Onko nyt viimeinenkin puu jätettävä pystyyn mätänemään, niin että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää. Me suomalaiset olemme luonnonläheinen kansa, mutta miksi suojelisimme leivän suustamme."

(Sauli Niinistö)

perjantai 6. elokuuta 2010

Helsingin edustan saaristoperiferiaa



Esoteerisen maantieteen koulun merellinen osasto pakkautui tutkimusalus m/s Bismarckiin ja suoritti pienen katselmuksen eräisiin Helsingin edustan lähimpiin saariin. Tutkittu sektori oli aivan keskikaupungin tuntumassa. Oli mielenkiintoista jälleen kerran havaita, kuinka luonteeltaan poikkeavia paikkoja ja tunnelmia voi löytää vain parin kilometrin päästä Kauppatorin turistikojujen hälinästä ja presidentinlinnan saleista. Kutsumme lukijan oheisen kuvapaketin avulla jakamaan näkymiä, joita kohtasimme kolmella hyvin erilaisella saarella.


Näkemiin manner! Itämeren tytär tuntuu hymyilevän meille lumoavine kasvoineen, kun on aika kääntää katse aavaa päin.


Pian ohitamme Laajasalon öljysataman. Purkutyöt alueella etenevät; sitä siivotaan tulevaa asuinaluetta varten. Jokunen öljysäiliö näyttää saaneen graffiteja kylkeensä.

VASIKKASAARI

Kruunuvuorenselällä sijaitseva 18-hehtaarinen Vasikkasaari on ollut kaupungin kehityshankelistalla ainakin 1990-luvulta. Se on nimetty rehvakkaan oloisesti "Helsingin merellisten palvelujen kehittämisprojektin kärkihankkeeksi". Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaupunki haluaa saaresta suurivolyymisen matkailukeskuksen jäsennettyine kulkureittiverkostoineen, kunnalistekniikoineen ja moninaisine palvelurakenteineen. Lama on kuitenkin tullut Vasikkasaaren unirauhan vaalijaksi; tällä hetkellä Helsingiltä ei irtoa kaavailtua 4,4 miljoonaa saaren kunnostushankkeisiin ja jotkut poliitikoista ovat jo valmiita unohtamaan koko jutun.

Tsaarin armeija alkoi sijoittaa Vasikkasaareen ammus- ja ruutivarastoja 1850-luvulla. 1900-luvun alussa sinne rakennettiin myös suojamuurein varustettuja öljysäiliöitä laivaston tarpeisiin. Itsenäistynyt Suomen valtio jatkoi Vasikkasaaren käyttöä sotavoimien saarena. Vuonna 1919 Helsingin rantakaupunginosien ikkunat helisivät sirpaleiksi ja väki juoksi kummissaan kaduille; valtava pamaus, joka oli säikyttänyt heidät oli tullut Vasikkasaaresta. Siellä oli räjähtänyt ammusvarasto. Kaksi kolmesta öljysäiliöstä tuhoutui ja Helsingin rantoja kohtasi kaikkien aikojen ensimmäinen vakavampi öljyonnettomuus.

Toisen maailmansodan päätyttyä 1945 puolustusministeriö vuokrasi Vasikkasaaren pohjois- ja itäosat SKDL:n Helsingin piirin mökkeilijöille. Saari jaettiin piikkilangalla ja pian myös armeijan puoli oli mökkikäytössä. Enimmillään erilaisia majoja oli saaressa pitkälti yli 200. Helsinki sai saaren aluevaihdossa 1962 ja halusi tehdä siitä satama-aluetta. Saari on kuitenkin edelleen salamyhkäinen ja luonnonrauhaisa. Pieniä mökkejä ja majoja on siellä täällä maastossa, kaikkiaan viitisenkymmentä. 1990-luvulla saarella tapasi vielä villiä pitkäaikaistelttailua.


Vasikkasaarella on veikeä ja yllättävä tunnelma. Vanhoja linnoitustöiden lohkareita on monessa paikkaa ja odottamattomissa kätköissä kohtaa kesämajoja. Tässä jonkun polttopuut vanhan veneen suojassa.


Venäjän vallan aikainen öljysäiliön paikka on pyöreä ja jyrkkien muurien suojaama. Se tuo mieleen jonkin muinaisen areenan.


Joskus 1990-luvulla "areenalla" oli keskiaikatapahtuma tai vastaava. Kojurakenteet ovat jo täysin romahtaneet. Uusiokäyttö on jo muuttunut historiaksi.


Areena kutsuu kävelemään kunniakierroksen muurien harjalla. Tielle puskevat puut tuovat viidakkomaisen lisämausteensa.


Areenan sisäänkäynti on tuunattu muistuttamaan ritarilinnan porttia.


Tämä puhkaistu muuri on tiettävästi jo kadonneen lentokonebensiinivaraston suojaseinämää.


Monen miehen korkuiset muurit tuntuvat ikivanhoilta, vaikka eivät ole sitä.


Joskus täällä oli kesäteatteri. Penkkirakenteet alkavat olla lahoja.


Kaikki on vähän vinksin-vonksin. Mutta mitäpä siitä.


Tämän soistuman kohdalta lienee tuhoutui jokin varikkoalue 1919 räjähdyksessä. Suon laidalla on myös mökki ja tynnyrinrähjä tulenpitoon, mutta nämä rajautuivat kuvasta.


Säilynyt öljysäiliö on saanut ruosteelta loimuavan sävykkyyden.


Säiliön suojavalli on ulkoa luonnonkivestä ja sisältä betonista. Sisäpuolella on myös tikkaat.


Säiliöön on polttoleikattu aukko, josta pääsee sisälle.


Tunnelma on lähinnä psykedeelinen ja sitä voimistaa jonkin teatteriseurueen pari vuotta sitten hylkäämät viritelmät. Akustiikaltaan tila on hämmentävän kajahteleva ja sen lattia notkuu askelten alla kuin vaeltaisi taiotulla maalla.


Katsomo alkaa olla UE:ta.


Merkintöjä öljyvarannon pinnankorkeuksista eri aikoina.


Kun puumerkki hakijalta on saatu papereihin, on tästä raotettu hanaa.


Putki vie maaston halki...


... Ja saapuu rantaan, jossa se on imettänyt Itämeren laivaston nälkäisiä aluksia.


Rannassa on toiminut myös asema, jossa testattiin laivojen vetovoimaa.


Vetotestiä tekevä laiva on kytketty vaijerilla mittakoneeseen. Tarkkailija on ollut panssarikopin suojassa. Katkeava vaijeri voi sinkoilla ympäriinsä tappavalla voimalla.


Jalka havainnollistaa kiinnitysrenkaan kokoa.


Sivullisten on ollut syytä kiertää vetotestipaikka kaukaa.


Tämä lienee Helsingin ydinkeskustaa lähin perinteinen kaivo. Veden laatua koskeva tarkastustodistus on vuodelta 1993.


Helsingin hienoin autiotalo on venäläinen virkatalo noin vuodelta 1870. Etuoikealla jääkellarin raunio.


Yksityiskohta sisältä.


Pallogrillihuone. Huoneissa olleet lautalattiat revittiin takavuosina telttailijoiden alusiksi ja polttopuiksi.


Pakolliset graffitit.


Pääkäytävä on joskus jaettu seinällä eri huoneiksi.


Länteen antavista ikkunoista näkee hienon kallioniityn ylitse suoraan Helsingin keskustaan.


Tähän tyyliin.


"Komendantintaloksi" ja "valkoiseksi taloksi" (ollut valkoiseksi rapattu) kutsuttu rakennus etupuolelta.

LONNA

Kun amiraali Carl Olof Cronstedt kävi Suomen sodan aikoihin 1808 neuvotteluita Viaporin antautumisesta, oli pian häpeälliseksi leimatun prosessin näyttämönä pieni saari Viaporin pohjoispuolella. Siellä oli tuolloin vain jonkin vanhan leskirouvan tölli ja puutarha. Kun venäläiset kohta päätyivät saaren isänniksi, he alkoivat kutsua sitä nimellä Neuvottelusaari. Myöhempi historia tuntee saaren kuitenkin Lonnana. Leskirouvan puutarha sai aikanaan väistyä, ja saarelle rakennettiin suojamuureja, vartiotupa, miinalaboratorio ja kapearaiteinen rata, jota pitkin miinoja saattoi kuskata. Räjähdysaineita Lonnassa oli vuoden 1906 Viaporin kapinan aikaan niin paljon, että niiden suunniteltu räjäyttäminen olisi aiheuttanut valtavaa tuhoa kilometrien säteellä, pyyhäisten raunioiksi niin Suomenlinnan kuin Katajanokan. Kapinalliset tajusivat tämän ja perääntyivät aikeesta.

Toisen maailmansodan aikana saaressa tapahtui jotain, minkä on täytynyt näyttää mystiseltä helsinkiläisistä; kaupungista poistuvat sota-alukset kiersivät Lonnaa kuin kissa kuumaa puuroa. Kukapa olisi tiennyt varjeltua salaisuutta tai edes ymmärtänyt sen päälle: saaressa toimi uusinta saksalaista teknologiaa edustava demagnetisointiasema, jolla metallirunkoiset laivat tehtiin valtavia sähkömagneettisia voimavirtakäsittelyitä käyttäen immuuneiksi merellä väijyviä magneettimiinoja vastaan. Asema jatkoi toimintaansa vuoteen 1955 saakka. Lonnan rannoilla loistivat puolustusvoimien keltaiset maihinnousukieltokyltit 1990-luvun loppuun saakka, mutta sittemmin armeija on luopunut paikasta. Lonnaan piti tuleman uskonnottomien tuhkansirottelukalmisto, mutta tämä ei toteutunut ja saari on uinunut ulkomaailman unohtamana. Vuodesta 2006 saaren kiinteistöjä ja muureja on kunnostettu vankityövoimalla. Lonnan tuleva käyttö on auki, mutta sen rakennukset saattavat päätyä tylsähkösti kokous- ja koulutustiloiksi.


Kuin vääristyneen horisontin lumoava ilmestys: Lonna.


Vankisiirtolan laiturilla.


Kasvillisuus (muun muassa terttuselja eli vanhan kansan "paskamarja") on rehevää ja kätkee alleen romua ja vanhoja laitteita.


Jätin työ? Kulkija mykistyy surrealistisen asetelman äärellä.


Vartiotupa on kunnostettu.


Miinavarasto.


Ajan patinaa.


Rantaraitin kätköisää atmosfääriä.


Mystinen umpeenluukutettu rakennus.


Miinavarastosaaren rakennuksissa on tsaarinaikuiset ukkosenjohdattimet.


Saimme mahdollisuuden kurkistaa erääseen rakennuksista.


Täällä on jyllännyt iso virta.


Olemme demagnetisointiaseman sydänkammiossa.


Virtaa demagnetisointiin on jauhettu kahden V-12 jättimoottorin dieselgeneraattorilla.


Brown-Boweri -merkkisen koneen tankki.


Syylari.


Laite on valmistettu Saksassa 1943.


Yksityiskohta.


Toinen generaattori on toimintavalmis, toinen leikkasi kiinni armeijan koekäytössä 1994. (Kuva: Strangler)


Tähän voi kuvitella demagnetisointi-upseerin toimeen...


Aikansa ihmelaite.


Kiskoilla varustettu laituri Suomenlinnan suuntaan.


Raiteet vievät saaren sydämeen...


... Ja lopulta miinavarastoihin.


Basturauhaa puolentoista kilometrin päässä Kaivopuistosta.


Retkikunnan uskollinen matkatoveri m/s Bismarck valmistui 1960-luvun puolivälissä.

KATAJANOKANLUOTO

Katajanokanluoto on vain 500 metrin päässä rannasta, mutta kuin eri vuosisadalta. Tavallaan se voidaankin nähdä jäänteenä vanhasta Katajanokasta, joka purettiin 1870-luvulla. Katajanokanluodolla on 1876 rakennettu luotsitupa. 1990-luvun lopulla luodolla riehui tulipalo, jossa tuhoutui vanha iso varastorakennus. Myös luotsitupa kärventyi ulkopinnaltaan, ja nyt sitä on korjattu uusimalla ulkovuorausta. Muut Helsingin luotsituvat sijaitsivat Harmajalla, Pukkisaarella ja Vallisaarella, mutta ne ovat tuhoutuneet. Katajanokanluodolla pitää osoitettaan Suomen lohitukku -niminen firma. Luoto on kaavoitettu virkistysalueeksi.


Pieni villi saari aivan Helsingin keskustan nenällä.


Tunnelmassa oli jotain kummitusleffamaista.


Pihan rakenteet ovat aikansa eläneitä. Teltoissa on kai perattu kaloja.


Luotsituvan tyyliä.


Rannan kaunoromu, vanha meriopaste. Etelässä näkyy Vallisaari, Lonna ja Suomenlinna.

Kotisatamaan saavuttaessa:

Kasvuhaluissaan Helsinki on ahmaissut peräti kolmisenkymmentä saarta, jotka on litetty maamassoin mantereeseen ja kadotettu kokonaan kartalta. Poispyyhittyjen saarien historiasta on kirjoittanut ansiokkaasti tutkija Sallamaria Tikkanen. Tässä linkissä on esitelty kadonneiden paratiisien kärkikaarti:
http://blogit.helsinki.fi/envirohist/helsinki/tikkanen_1999.htm

Onneksi saaria on myös jäljellä. Kuten pieni merellinen kierroksemme osoitti, pääkaupungin läheisessä vaikutuspiirissä olevat saaret ovat ihmistoiminnasta kertovan historian kyllästymiä. Samalla niissä juhlii monimuotoinen luonto ja suitsimaton syrjätuntuisuus, joka ei olisi mitenkään mahdollinen, jos meri ei armeliaasti erottaisi niitä valtakunnan suurimmasta keskuksesta. Saarilla Helsingin periferia on elinvoimaisimmillaan.