maanantai 1. marraskuuta 2010

Sörnäisten rantatien periferiatasku - rantaradan viimeinen reliikki

Kätkö jää helposti huomaamatta, mutta mitä sieltä löytyykään...

Sörnäisten rantatie on nykyisin trendikäs toimisto- ja kulttuuritoimintojen keskittymä. Sen viimeinen salaperäisyys tuntui haihtuvan samalla kun Suvilahden voimalaitoksen aita tänä kesänä purettiin ja voimalaitosvanhus sai design-kohdevalaisimet seinilleen korostamaan rakennuksen uutta roolia urbaanin muodikkaana tapahtumakeitaana. Ei ole kyse siitä, etteikö voimalan tai koko rantatien rakennuskannan uusiokäyttö olisi mielestäni hyväksyttävällä tolalla; ratkaisu on varmaan "paras mahdollinen", uskokaamme ainakin näin Gottfried Leibnizin optimismin mukaisesti. Silti en voi kieltää subjektiivista kokemustani, joka mukaan rantatien aluehenki on nykyisin tasangon lattea verrattuna varhaisvuosieni ah niin nostalgisiin päiviin. Tämä on asia, jota avaan seuraavassa.

Ennen metroliikenteen alkamista 1982 Itä-Helsingistä tultiin keskustaan dösillä, joka kulkivat Itäväylältä Sörnäisten rantatielle. Itse körröttelin enimmäkseen linjojen 95 ja 97 kyydissä. Toiset busseista olivat sinisiä, toiset punaisia (jälkimmäisiä kutsuttiin jostain menneisyydestä periytyvällä termillä "maalaisbussit"). Kulosaaren länsirannalta piti aina bongata vanha ja iso rannassa lepäävä ankkuri ja täyttyä sen suomista merellis-romanttisista säväreistä. Itse asiassa kerran muistan mutsin kysyneen, että minne haluaisin mennä kesälomalla, johon vastasin suorilta, että katsomaan sitä ankkuria; se oli itsessään toiveiden täyttymä, parempi kuin mikään puuhamaa (ankkurin luo ei oikeasti edes päässyt, sillä se oli yksityisalueella). Niin ikään enemmänkin henkistä kuin fyysistä sorttia olevaa kaukokaipuuta ruokki etäällä häämöttävä, tuolloin kaltaiselleni pikkuskidille täysin tuntematon ja saavuttamaton Vanhankaupunginlahti Kuusiluotoineen, Lammassaarineen ja salaperäisine ruovikkolakeuksineen.

Silti mieltä kutkuttavat kierrokset vain lisääntyivät Kulosaaren sillan päätyttyä. Vasemmalla näkyi kaasulaitoksen tiukasti piikkilanka-aidoilla rajattu alue ja kaasukellon massiivinen pyöreälinjainen kupoli, jota - ilmeisesti suoran ulkonäköyhtäläisyyden vuoksi - pidin Kekkosen kotina. Paras oli yhä edessä, nimittäin Sörnäisten rantatie. Se oli oikea, toimiva, vanhakantainen teollisuusmiljöö, joka kertoi konkreettisesti, että nyt ollaan tultu kaupunkiin. Muistoissani se on aina sumuisen harmaa, hieman rapistunut, savuinen ja kurainen; ja siellä tuoksui tuore leipä, diesel ja koksi. Elämän tuntu ikään kuin tihentyi, mitä korostivat korkealla ilmassa tien ylittävät mystiset koteloidut kuljetushihnat - kuin verisuonet tai hermosäikeet. Merihaan kohdalla oli Kone ja Silta Oy:n erityisen hämäräperäisen ja kutsuvan näköinen vanha teollisuusalue (jonka muistan vain äärimmäisen hämärästi, kuin unesta) ja uuden Pitkänsillan alla näki bussin ikkunasta läheltä ihkaoikean pultsarileirin, jossa todennäköisesti sota-ajan rintamaoloissa karaistuneet mutta vaarattoman oloiset tenumiehet asuivat karua ulkoilmaelämää.

Kokemuksen Sörnäisten rantatiestä kruunasi rautatie. Suvilahden kautta haarautuva teollisuusrata oli uloin osa sitä ratakokonaisuutta, jonka viimeiset osiot purettiin vuosi sitten Itä-Pasilan alittavasta pitkästä tunnelista. Usein liikenne joutui seisomaan Käenkujan kohdalla, kun varoituskello kalkatti ja punakeltaisen diesel-veturin kiskoma tavarajuna ylitti kadun vaunut raskaasti kiskon saumoissa ja vaihdekohdissa kolahdellen. Mitään puomia ei paikalla ollut, vaikka katu oli vilkasliikenteinen - valo-opastin kylläkin. Sörnäisten rantatien Kallion puoleisella laidalla raiteet haarautuivat eri kohdissa ja sukeltelivat jännittävän näköisesti vanhojen tiilimakasiinien ja teollisuuslaitosten holvikäytäviin ja lastauslaitureille, kadoten jonnekin katseen tavoittamattomaan.

Rantatie rautatie oli aiemmin jatkunut jopa Hakaniemen torille saakka, mutta ei enää lapsuudessani 1970-luvulla. 1980-luvulla rata kävi vähitellen hiljaiseksi, kun alkuperäiset teollisuustoiminnot yksi toisensa jälkeen jättivät alueen ja osa rakennuksista purettiin. En muista milloin rata hävisi, mutta eiköhän tuosta ole noin kaksikymmentä vuotta. Osa radasta - vain häviävän pieni, unohtunut ja liki maan nielemä metripahanen - on silti yhä jäljellä, piiloutuneena, tahattomasti säästyneenä. Tieto siitä on antanut kummaa voimaa ja helpotusta, hymynvirettä joka kerta sen ohittaessani. Kysymyksessä on todellinen periferiatasku, muutaman neliön rosoinen vapaavaltio, johon seuraavassa tutustumme.

Muuttofirman pysäköintipaikakseen vuokraaman kohdan takana on Sörnäisten rantatien viimeinen lastauslaituri. Usein se jää tyystin huomaamatta, koska on pysäköity kokonaan peittoon.

Vajaan kymmenen metrin päässä on vilkkaasti liikennöity kevyen liikenteen väylä ja Teatterikorkeakoulun tyylikäs rakennus. Silti ottaessasi vain jokusen askeleen varjoihin - "said hey honey, take a walk on a wild side" - saavut Late Night Freaks'ien valtakuntaan, jossa tunnelma on äkisti aivan toinen.

Siellä tuntuu kuin taivas voisi pudota koska tahansa niskaan... (Kyltin sanajärjestyskään ei vastaa enää tavallisen maailman logiikkaa).

Periferiataskun yläpuolella on tällainen siilo. Täyttä UE-kamaa.

Ja tässä se on, reliikkien reliikki, Sörnäisten rantatien rautatien viimeiset kiskometrit. Edes helsinkiläinen hard core -rautatiefriikki Jussi Iltanen, viime vuonna ilmestyneen upean Radan varrella -teoksen pedantti kirjoittaja ja kävelevä raide-ensyklopedia ei ollut näistä kaunokaisista tietoinen.

Rökönpesä? Kyllä, mutta siltikin perifeerisyyden henkireikä avaralla ja sliipatulla alueella.

Täydennykseksi pari esimerkkiä paikoista, joissa lastauspaikat ovat saaneet uuden ilmeen. Holvin sisällä pysähtyi ennen juna. Nyt sieltä pääsee esimerkiksi WWF:n pääkonttorille.

Myös tästä käytävästä kulkivat raiteet. Pillin voi vielä kuulla soivan, vaikka noki on pesty.

Loppuun sopii menovinkki:

"Skrubuista ja kotoista" Helsinki-kuvastoa voi nyt mennä katsomaan Hakasalmen huvilaan, Helsingin kaupunginmuseolle. Siellä on tarjolla vapaapääsyinen näyttely Eeva ja Simo Ristan vuosina 1969-1979 ottamista kuvista. Voin suositella lämpimästi. Alla tiedote näyttelystä.

Kari Haklin ja Signe Branderin jälkeen Hakasalmen huvilaan rantautuvat Simo ja Eeva Ristan Helsinki-kuvat vuosilta 1969–1979. Muuttuvan kotikaupunkinsa katujen arkea uutterasti tallentaneiden valokuvaajien laaja tuotanto tarjoaa nostalgisen matkan 1970-luvulle Asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyssä, joka on esillä Hakasalmen huvilassa 14.10.2010–27.2.2011. Samalla julkistetaan samannimiset verkkonäyttely ja valokuvakirja, joiden kuvavalikoima on näyttelyä laajempi.

Arkkitehtuuriin erikoistunut valokuvaaja Simo Rista kyllästyi 1960-luvulla raskaaseen kuvauskalustoonsa, hankki kevyemmän kameran ja suuntasi sen Helsingin taloista ihmisiin ja katujen vilinään. Kaupunkilaisten arjen tallentamisesta tuli Simo Ristalle mieluinen harrastus, jonka hän jakoi vuonna 1970 kuvausretkille mukaan liittyneen valokuvaaja Eeva Ristan kanssa. He kulkivat aina kamera mukanaan, ja vuosina 1969–1987 Helsinki-kuvia kertyi noin 60 000. Kaupunginmuseon kokoelmiin kuvat liitettiin 2008.

Rakennusten varjosta, kaduilta ja pihoilta, Simo Rista ja Eeva Rista löysivät ihmisten Helsingin, jota he kuvasivat ruohojuuritasolla. Erityisen koskettavana heidän kuvissaan avautuu lasten maailma aikana, jolloin lapset saivat vielä vapaasti leikkiä kivikaupungin pihoilla ja lähiöiden joutomailla.

Ristat pyrkivät kuvaamaan Helsingin todellisuutta mahdollisimman rehellisesti ja silottelematta. Heidän tavoitteenaan ei ollut palkintojen kerääminen näyttelyissä vaan taistelu heille tärkeiden asioiden puolesta valokuvan keinoin. Heidän kuvissaan heijastuvat ajan aatteet ja mieliä kiihdyttävät yhteiskunnalliset ilmiöt: mielenosoitukset, liikenneruuhkat ja kaupungin rajut muutokset. Kiihkeä keskustelu johti myös myönteisiin tuloksiin muun muassa Helsingin kaupunkisuunnittelussa, jota Ristat avustivat kuvillaan.

Nykykatsoja kiinnittää Simo Ristan ja Eeva Ristan kuvissa huomionsa Helsingistä kadonneisiin ilmiöihin: puhelinkioskeihin, kivijalkapuoteihin, purettuihin rakennuksiin, minihameisiin ja menneisiin muoteihin. Toisaalta kuvissa voi tunnistaa Helsingin tuttuja piirteitä: keskustan kivikorttelit, metsäiset lähiöt, merellisen ilmaston raikkaine kesätuulineen ja loskaisine talvineen. Eikä lasten aito ilo ole muuttunut miksikään 40 vuodessa.

4 kommenttia:

stibe kirjoitti...

Hieno ja tunnelmallinen kirjoitus. Näitä on aina mukava lueskella, mutta tämä tuorein oli henkilökohtaisuudessasi loistokas!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitokset tekstistä! Mahtavaa luettavaa. :)

Anonyymi kirjoitti...

Tuon "periferiataskun" yläpuolinen siilo jää pystyyn, kun viereinen punatiilinen osa korvataan vähän saman näköisellä toimistotilalla. Kaikki nuo rakennukset on myrkkyjen kyllästämiä, ja puhdistaminen maksaisi poskettomasti, mutta jos/kun siiloon rakennetaan porraskäytävä, oleskeluaika siellä jää riittävän pieneksi että altistus ei aiheuta vaaraa. Nähtäväksi jää, meneekö maan pinta uusiksi eli katoaako kiskot.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoisesta huomiosta. Ihme on, jos kiskot jäävät uusitun toimistorakennuksen edustalle. Mutta nähtäväksi jää. Noista siiloista onkin tässä blogissa oma juttunsa ("Puluhelvetti", maaliskuu 2012).