Usein tarvitaan fyysinen etäisyys omaan lähtömaisemaan, sen luonnonympäristöön ja rakennettuihin kasvoihin, jotta sen arvo ja tuttuus - perituttuus - erityisenä mielen- tai sielunmaisemana valkenisi. Kotiinpaluuta (sen hienosyisimpiä merkityksiä myöten) ei voi olla ilman toisaalla vaeltamista.
Tämän on kokeneet monet ja sen koki myös Eino Leino, joka vietti talven 1908-09 Italiassa. Taiteilijaelämän intensiteetissään hän ehti kokea niin ihastumisen antiikin sivistysjuurta huokuvaan välimerelliseen elämänpiiriin kuin kaihon Pohjolan karuun mutta selkeään todellisuuteen. "Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet", hän kirjoitti, kun Ikuinen kaupunki itsessään tuntui estelevän häntä keskittymästä Danten Jumalaisen näytelmän kääntämiseen. Pitkän matkan päässä olevan kotiseudun kullanhohtoistuminen oli kuin kolikon toinen puoli Rooma-hulluuden takana. Se sai hänet seuraaviin mietteisiin:
"Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta.
Se on samalla osa meidän syvintä itseämme.
Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä, elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kuin me jo olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.
Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissämme, missään ei kuu kalpeammin kumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkaus-elämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me silloin olimme kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemmin tuntemattomalla voimalla, pysyäväisesti ja lähtemättömästi.
Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. - Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen sisällyksemme suuret syntysanat."
Se on samalla osa meidän syvintä itseämme.
Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä, elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kuin me jo olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.
Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissämme, missään ei kuu kalpeammin kumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkaus-elämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me silloin olimme kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemmin tuntemattomalla voimalla, pysyäväisesti ja lähtemättömästi.
Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. - Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen sisällyksemme suuret syntysanat."
Pienen vuoristoniityn laidassa uinuva erakkokappeli on pikantti lisä Puolan Tatra-vuoriston maisemassa. Komeaa, juhlavaa ja kaunista - mutta silti ei omaksi kasvettua.
Jälkihuomiona akateemikko Martti Rapolan toteama kotiseutupalosta amerikansiirtolaisten parissa:
"Minulle kertoi äsken erään Pohjanmaan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, että kymmenillä amerikansuomalaislla, jotka näin kesällä saapuvat vierailulle vanhaan kotimaahansa ja esivanhempiensa pitäjiin, on mukana elokuvakamera, jonka väriherkkään rainaan he sen kun pyöräyttävät entisen kotiseutunsa kuvan - luonnon ja elämän - katsellaksensa sitä sitten ja näyttääksensä sitä muillekin siellä Valloissa tai Kanadassa. Heillä on kotiseutunsa kuva - kauniina ja elävänä: metsän vihreänä, vehnälaihon keltaisena, veden välkkeisenä. Ja punaiset talot päivettyneine ihmisineen kohoavat lakeuden pinnasta sinistä taivasta vasten ja elävät omaa elämäänsä, arjen ja pyhän elämää.
Kotiseudun kuva. Se merkitsee poissaolevalle sanomattoman paljon. Ehkä se vasta poissaolevalle jotakin todella suurta ja vakavaa merkitseekin. Vai eikö sydämen liikutus ole suuri ja vakava asia? Eikö vasta se, joka kokee mielensä pohjalla liikutuksen oudon tunteen, juuri siksi ja siinä tunne todella elävänsä? Hänen rintansa peltoon, joka arjen yksitoikkoisuudessa on kamartunut, kyntää voimakas liikutus - ilo, kaipaus, kiitollisuus, suru, yhdentekevää mikä näistä - uudet kuohkeat vaot, joihin elämä kylvää satoisimmat siemenensä.
Kotiseudun kuva on olemassa ensi sijassa poissaolevaa varten. Se on taika hänen rintansa kamartumista vastaan."
Kotiseudun olemusta ja merkitystä analysoidaan myös tässä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin blogimerkinnässä:
https://blogs.helsinki.fi/hy-ruralia/2012/01/17/kotiseutu-on-kokonaisuus/
Jälkihuomiona akateemikko Martti Rapolan toteama kotiseutupalosta amerikansiirtolaisten parissa:
"Minulle kertoi äsken erään Pohjanmaan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, että kymmenillä amerikansuomalaislla, jotka näin kesällä saapuvat vierailulle vanhaan kotimaahansa ja esivanhempiensa pitäjiin, on mukana elokuvakamera, jonka väriherkkään rainaan he sen kun pyöräyttävät entisen kotiseutunsa kuvan - luonnon ja elämän - katsellaksensa sitä sitten ja näyttääksensä sitä muillekin siellä Valloissa tai Kanadassa. Heillä on kotiseutunsa kuva - kauniina ja elävänä: metsän vihreänä, vehnälaihon keltaisena, veden välkkeisenä. Ja punaiset talot päivettyneine ihmisineen kohoavat lakeuden pinnasta sinistä taivasta vasten ja elävät omaa elämäänsä, arjen ja pyhän elämää.
Kotiseudun kuva. Se merkitsee poissaolevalle sanomattoman paljon. Ehkä se vasta poissaolevalle jotakin todella suurta ja vakavaa merkitseekin. Vai eikö sydämen liikutus ole suuri ja vakava asia? Eikö vasta se, joka kokee mielensä pohjalla liikutuksen oudon tunteen, juuri siksi ja siinä tunne todella elävänsä? Hänen rintansa peltoon, joka arjen yksitoikkoisuudessa on kamartunut, kyntää voimakas liikutus - ilo, kaipaus, kiitollisuus, suru, yhdentekevää mikä näistä - uudet kuohkeat vaot, joihin elämä kylvää satoisimmat siemenensä.
Kotiseudun kuva on olemassa ensi sijassa poissaolevaa varten. Se on taika hänen rintansa kamartumista vastaan."
Kotiseudun olemusta ja merkitystä analysoidaan myös tässä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin blogimerkinnässä:
https://blogs.helsinki.fi/hy-ruralia/2012/01/17/kotiseutu-on-kokonaisuus/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti