keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Rauhan rannat - Santahaminan taisteluampumaradan takamaastossa

Tässä lähtisi tavallisesti melko nopsaan henki. Nyt mikään paikka maailmassa ei tunnu rauhallisemmalta.

Santahamina on sotilassaari, jota eräät malttamattomat tahot ovat toistuvasti tähynneet Helsingin loppumattomalta vaikuttavan kasvukiihkon maareserviksi. Saari tunnetaan monipuolisesta rakennuskannastaan, jossa huomionarvoisimpia ovat punatiiliset tsaarinaikuiset kasarmit ja nuoren itsenäisen kansakunnan käyntikorttinakin palvelleet 1930-luvun lopun valkeat funkisrakennukset. Alueen 388 hehtaariin ja neljääntoista rantakilometriin mahtuu kuitenkin myös kukkuroittain vaihtelevaa luontoa: paahteista hietikkoa, aarniometsää, lehtoja, korpia ja kluuvijärvi.

Suojelubiologi Antti Belowin mukaan saaren kahdesta sadasta metsähehtaarista on 130 hehtaaria yli satavuotiasta metsää. Luvussa ei ole kuitenkaan kallioalueita, joilla metsä on myös silminnähden vanhaa. Jotain kertoo se, että Santahaminassa on viimeksi tehty harvennushakkuita 1880-luvulla. "Harvalta Etelä-Suomen luonnonsuojelualueeltakaan on löydettävissä vastaavan laajuisia vanhan metsän alueita", Below kiteyttää.

Vuosituhannen alussa Santahaminan metsät merkittiin valtion metsätaseessa talousmetsiksi ja Senaatti-kiinteistöt tilasi alueelle hakkuusuunnitelman. Massiivinen avohakkuu teki tuloaan, mikä sai saarelaiset - etunenässään everstiluutnantti Jarmo Niemisen - toimimaan saaren luontoarvojen puolesta. Kasvit, hyönteiset, käävät, linnut ja lepakot on selvitetty asiantuntijoiden avulla melko perusteellisesti - ja saadut havainnot ovat olleet vakuuttavia. Santahamina on monen harvinaisuuden tyyssija ja myös tukialue, joka auttaa pitämään hengissä lähialueiden kantoja. Hakkuut on peruttu, vaikka alue on edelleen virallisesti suojelematon.

Tässä pienessä kuvaraportissa kuljemme Santahaminan kaikkein koskemattomimman luonnon äärelle, saaren etelä- ja itäosiin, Suurlahden itäniemelle. Se sijaitsee Rivieraksi kutsutun hietikkoisen taisteluampumaradan takamaastossa, jossa ei normaalisti liiku ristin sielua; alue on säännöllisen kovapanossateensa vuoksi santahaminlaisillekin off limit, kielletty. Vierailupäivänämme vallitsi kuitenkin tulitauko, jota saimme mahdollisuuden hyödyntää pienen tutkimusretken merkeissä.

Santahaminan rakennettu kulttuuriympäristö on valtakunnallisesti merkittävä. Tällä retkellä jätämme kuitenkin sivilisaation taakse.

Keinotekoiset suojakummut ja betoniset kaupunkisotasokkelot kertovat saapumisesta taisteluampumaradalle.

"Riviera" auvoisen leppeänä toukopäivänä. Tällainen aukeaksi myllätty maa on tärkeä reservaatti paahdeympäristöstä riippuvaisille kasvi- ja hyönteislajeille, joiden kohtaloksi nykyisin tuppaa koitumaan elinympäristöjen kasvaminen umpeen.

Kentällä lepäsi ainakin kaksi rökitettyä tankkia, joista toinen zoomattuna tässä.

Jatkoimme Itäniemen suuntaan kivääriampuradan ohitse.

Vaara-alueet on selvästi merkitty raidoitetuin tolpin ja tiet on puomitettu. Takana alkaa kielletty sektori, jossa luonto saa olla isäntä.

Alkujaan maastopalon sammutusvesilähteeksi suunnitellussa lammessa veijaroi viitasammakoita.

Metsä on mielenkiintoisen näköistä, kun metsänhoitaja ei ole päässyt paikalle. Maasto on alavissa kohdin "veden vaivaamaa" - seikka, joka on yleensä eliminoitu talousmetsistä.

Karummalla ylängöllä alkaa juhlava aarnimetsä, jossa on runsaasti yli 200-vuotiaita puita. Saaren metsät on säästetty jo varhain sotilassyistä: ne suojaavat vihollisen tähystykseltä, sirpaleilta ja säältä.

Runsaat ja muhkeat pallerojäkälät kertovat omaa kieltään maaston vähäisestä tallauksesta.

Toisinaan tien sulkee kellahtanut honka.

Tikat, käävät, lahohyönteiset ja kolopesijät diggaavat.

On saavuttu Itäniemen rantaan. Meri on käytännössä bläkä.

Vastarannalla Santahaminan kaikkein itäisin niemi.

Horisontin mesmeroimat retkikuntalaiset.

Rivieran hiedat taisteluampumaradan takaa. Normaalisti edessä oleva alue on luotisateessa.

Kuljimme jälleen metsiä myöten. Nämä todella ansaitsevan nimen "metsä".

Mystinen teräväprofiilinen muuri, jonka alkuperäinen käyttötarkoitus on tuntematon.

Rantanummen honka on maistanut tuhat myrskyä ja viimein revennyt tyvestään.

Puinen tulenjohtotorni on jo siinä kondiksessa, että siihen ei kannata mennä taittamaan jalkaansa. Se saa lahota rauhassa paikalleen ja muuttua aikanaan sammaleiseksi mättääksi.

Toukokuun toisella viikolla haavikko on vielä alaston ja paljastaa ensimmäisen maailmansodan aikaisen tykistöpatterin.

Valleille noustessa pilkahtaa taas esiin Suomenlahti.

Komero tykkipatteriston suojelupyhimyksen ikonille. Aikoinaan kaikki patteristot siunattiin.

Tsaarinaikaisen patteriston laelle on lisätty kylmän sodan aikana ilmatorjuntaohjuksen jalusta. Nyt sekin on jo historiaa. Taustalla horisontissa Isosaaren linnake ja sen edessä Lohikari.

Noin kolme metriä korkea vallitus on Krimin sodan ajoilta ja uhmannut siis englesmannien tulta.

Rantakallioiden väliset kivet hioutuvat myrskyillä aina vaan pyöreämmiksi. Vanhat saaristolaiset tunsivat niistä lähtevän kumisevan äänen, joka soi pitkin merta.

Oikea paikka irrottaa sokka.

Luonnontilaista rantaviivaa on Santahaminassa ainakin seitsemisen kilometriä.

Etelärannalla on laaja kivirakennelma, joka tuskin on röykkiöhauta, koska sen takaseinä on jyrkän suorakulmainen ja sillä on erillisiä pieniä muurimaisia etäosia. Rakennelman tarkoitus on edelleen arvoitus.

Luonto tarjoaa loppumattomasti silmää hiveleviä yksityiskohtia.

Lopulta maaston merkit kertovat meidän palanneen sivilisaation piiriin.

Ajoneuvokalusto esittäytyy.

Eivät ne rakennetutkaan rannat välttämättä hullumpia ole (tämä ja seuraava kuva on toissavuotinen, otettu 27.5.2011).

Puolustusvoimat on 2000-luvulta lähtien voimakkaasti promotoinut rooliaan biodiversiteetin vaalijana - eikä syyttä. Myös raunioromantiikka on paikoin saanut kukoistaa, mikä ei ole synti eikä häpeä sekään.

Hyvä tiivistelmä Santahaminan luontoarvoista löytyy täältä:

Santiksen uinuvat naapurisaaret koimme muun muassa tässä retkiraportissa:

torstai 9. toukokuuta 2013

Liitäen ja bludaten: pari palaa Hämeenlinnan urheilumenneisyyttä

Joku halusi lentää kuin lintu.

Elokuun 15. päivänä 1987 Hämeenlinnan Ahvenistolla järjestettiin Giants of Rock -festari. Paikallisen moottoristadionin alueelle pystytetylle lavalle nousi joukko enemmän tai vähemmän leveillä niittirannekkeilla varustettuja ryhmiä, joukossaan muun muassa legendaarinen Dio. Allekirjoittanut oli yksi piste väkijoukon vellovassa plasmassa, teiniuskolla ylevään metallimyrskyyn ja kollektiiviseen antaumukseen sukeltaen.

Nyt yli neljännesvuosisadan vierähdettyä tuli tilaisuus taas nähdä Ahvenisto tuuheine havumetsineen. Moottoristadion ilman heviä tuntui huokuvan merkityksettömyyttä ja sivuttiin hetimiten. Mutta urheilullisille pyrinnöille omistetun harjualueen kaksi muuta kohdetta, jotka eivät vuonna 1987 olisi voineet vähempää kiinnostaa, olivat saaneet nyt romanttisen loisteen ja vetivät kulun siksakitta puoleensa. Puhe on nyt Ahveniston maauimalasta ja hyppyrimäestä. Ensin mainittu poistettiin käytöstä 1990-luvun alussa, jälkimmäinen vuoden 1995 myötä. Ne ovat nyt monumentteja; ainoana mutta sitä tärkeämpänä tarkoituksenaan muistuttaa kaiken tilapäisyydestä.

Saavuimme Hämeenlinnaan oikeaoppisesti, runoilijoiden tavoin, ihailemalla aluksi kaupunkia Hattemalanharjulta. Niinpä käsillä oleva kuvaraportti alkaa sieltä.

Hattelmalan rinteillä on tiuhoja pähkinäpensaikkoja, jotka vielä kukkivat toukokuun alkaessa.

Sitten huomataan näköalatasanne. Mutta kas, se kasvaa kauttaaltaan puskaa. Eikä kyseessä olekaan ensisijaisesti näköalatasanne, vaan jotain mielisairaalaan liittyvää (mysteeri selviää kommenttiosastolla).

Portaat, joita kissakin vain nuuskaisisi.

Rakennelma paljastuu paljon luultua isoksi. Perustassa on salaperäinen ovi, jonka aukosta henkää kauan suljettuna olleen unholan hautakammiomainen tuoksu.

Maisema on umpeenkasvanut jopa lehdettömänä aikana. Kesällä tässä on vihermuuri.

Parin sadan metrin päästä kuitenkin löytyy oikein kelvollinen näköalapaikka.

Kyllä täytyy olla narsistinen, että maalaa debiilimerkkinsä näin tyylikkääseen klassikkorakennelmaan. Torni lienee 1930-luvulta, aiemmin paikalla on ollut puinen versio.

Aika nastaa, että tietty tila on omistettu näköalalumouksen taikapiiriksi. Ihastelu on siinä sallittua, ja ehkä vuosikymmenten mittaan toistuvat ihastelut luovat kentän, jossa sama tunnetila nousee yhä keveämmin ja syvemmin.

Mikään ei ole niin raju valo kuin alkukeväinen. Ollaan siis mahdollisimman kaukana kuutamotunnelmista, mutta otetaan mielikuvitus avuksi ja kuunnellaan Runebergin sanat:

Hämeenlinna, ensi kerran kun sun kuutamossa näin
Hattelmalan harjanteilta, tuo ei mene mielestäin!
Oli myöhä, ilta kylmä, matkast' olin väsynyt,
mut en lepoa, en suojaa minä muistanutkaan nyt.

Pähkinän kukintojen runsautta.

On aika jatkaa matkaa Ahveniston alueelle.

Ahvenistonjärven jää tekee vappupäivänä lähtöään. Järven eteläpäässä kohtaamme vanhan uimalaitoksen matalan linjavan profiilin.

Maauimalan palveli vuoden 1952 olympialaisia.

On olemassa, niin kerrotaan, sellainen urheilulaji kuin nykyaikainen viisiottelu; se koostuu kalpamiekkailusta, ilmapistooliammunnasta, esteratsastuksesta, maastojuoksusta ja vapaauinnista. Viisiottelun merkeissä tulivat siis atleetikot, ulkomaan ihmeet Ahvenistolle polskimaan. Kun moottoritietä ei vielä ollut kuin korkeintaan jonkun insinöörin päiväunissa, on matka pääkaupungista ollut kaunis, miellyttävä ja tunnelmaa kohottava. Maaseudun näkemisen on kisavieraille suonut, mutta miksi ihmeessä Hämeenlinnaan silti tultiin? Olihan Helsingissä jo vuoden 1940 peruuntuneisiin olympialaisiin valmistunut uimastadion, jonka olisi luullut kelpaavan hyvin tarpeeseen.

Uima-allasta on pidetty puhtaana roskista, vaikka myös sen hiekalla täyttämistä on ehdotettu.

Yksityiskohdista näkee 1940-50 -luvun. Oltiin ehkä köyhiä, mutta tehtiin asiat tyylillä ja särmästi.

Allas kuulemma täytetään aika ajoin erikoistapahtumiin, mutta ilmeisesti ainoastaan koristeeksi, sillä siinä ei saa uida. Kunnon holhousmeininkiä.

Starttikorokkeet.

Pukusuojien rivistö on pitkä kuin kesäinen päivä.

Eräs kopeista ikkunan läpi kuvattuna. Kaikki originaalia.

Hämeenlinann kaupunki on tuskaillut, mitä tehdä parikymmentä vuotta sitten suljetun uimalansa kanssa. Sitä ei ole voinut purkaakaan, kun mokomat kunnanvaltuuston vihreät junailivat sen suojelukohteeksi. Aika on raksuttanut eteenpäin eikä se ole ollut uimalan puolella. Rakennelma on vaikuttanut olevan hitaan mutta vääjäämättömän tuhon kohde. Uusin ja onnekas tieto kuitenkin on, että uimala korjataan ja otetaan taas siihen käyttöön kuin on tehtykin. 

Vuoden 2012 lopulla päivätty uutinen lupailee korjauksen alkavan nyt kuluvana keväänä 2013:

Uimahyppytornilta on luontevaa siirtyä toisenlaiselle hyppytornille. Sellaiselle, josta tullaan alas liukuvat lasikuitupalat jalkoihin kiinnitettyinä ja tehdään asioita, jotka saisivat hommaa vakoilevat marsilaiset varmasti pyörittelemään päätään ja pakenemaan maasta.

Vau mikä betoniportti! Hippikesänä 1967 kaikki eivät näpertäneet kukkia hiuksiinsa, kun tällainenkin syntyi.

Rakennusvaiheelta on kaitafilmiä netissä:
http://www.youtube.com/watch?v=ZK17XzyFs68

Männyt tekevät tuttavuutta kummajaisen kanssa.

Aiemmin laudoitettu alaosa on nyt tällainen.

Tästä on tultu kuin tykinsuusta.

Montusta pilkistää selostustorni. Hassua, että se pantu kuoppaan kun mäeltä näkisi helpommin.

Kutsuvat portaat.

Selostajankopin luurangossa soi tuuli.

Näkymä alastuloalueelle

On se hieno.

Kysymysmerkkinä jää harjumännikköön hyppyrimäki. Se hylättiin kuulemma profiililtaan vanhentuneena, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Hyppyrimäen purkamisen lienee estänyt vain operaation epäilemättä julma hintalappu. Mutta on muitakin visioita, eloisia kuin kevätilta. Hämeenlinnassa on pistetty pystyyn Ahveniston hyppyrimäki ry., jonka tavoitteena on suurmäen pelastaminen ja uusiokäytön kehittäminen. Ehdolla on ollut näköalakahvila huipulle. Ne näköalat olisivatkin huikeat, sillä harjuselänne on itsessään jo korkea.

Hyndan pelastamiseksi on perustettu oma blogi:
http://hyppyrimaki.blogspot.fi/

Hyvinkään Sveitsin jo edesmenneellä hyppyrillä vierailimme kolme vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/04/hyvinkaan-sveitsin-hyppytornikummitus.html