maanantai 24. marraskuuta 2014

Stupa nimeltä Vartiosaari

Joutsenet kiersivät saarta toiseen suuntaan. Kohtasimme puolimatkassa.

Suomessa on monta hienoa paikkaa. Mutta jos hienoin yksittäinen neliökilometri pitäisi nimetä, olisi vahva ehdokas Helsingin Vartiosaari.

Luontotyyppien moninaisuus, topografian vaihtelevuus, maisemallinen tasapainoisuus, rakennusperinnön rikkaus ja eheys, yleishumaanit ihmistoiminnot, sijainti suhteessa pääkaupunkiin, vuodenaikaiskiertoon mukautunut asutuskulttuuri, rauha, hedelmällinen perifeerisyys, kompaktius, polkureitistön selkeys, tervehdyttävyys, näköalat - kaikki nämä painavat perusteiden vaakakupissa eikä luettelo ole silti tyhjentävä.

Marraskuisen sunnuntain lyhyenä valoisana aikana kiersimme Vartiosaaren vesitse. Verkkainen venekierros tapahtui myötäpäivään, sillä Vartiosaari toi mieleen stupan, ja niin stupia kunnioitetaan.

Stupa on buddhalaisessa kulttuuripiirissä esiintyvä yleensä kupolimainen rakennustyyppi. Eri osineen se symboloi universumin viittä elementtiä: maata, vettä, ilmaa, tulta ja avaruutta (tilaa); näitä harmonisena ja moniulotteisena kokonaisuutena. Kaikkien stupien sisällä on kallisarvoisiksi miellettyjä objekteja, kuten siunattuja patsaita tai pyhäinjäännöksiä. Kiertämällä stupaa myötäpäivään katsotaan saatavan suurta hengellistä ansiota. Vastaavasti stupan tuhoamisen sanotaan olevan äärimmäisen haitallinen teko, suuren onnettomuuden aihe.

Aasiassa myös pyhiä vuoria ja jokia kierretään niin, että ne jäävät kulkijan oikealle puolelle. Suomessa näin tiedetään kierretyn tapionpöytiä. Miksipä käytäntö ei siis sopisi saarihelmellekin.

Kierros on alkanut. Vartiosaaren koillispuolta Marjaniemen suunnasta nähtynä. Etuvasemmalla aukeaa Ramsinsalmi.

Vartiosaaren koillisnipukassa on kanoottien ja muiden pienveneiden rantautumiseen hyvin sopiva sorapohjainen poukama.

 Metsän ikkunasta vilahtaa arkkitehti Theodor Höijerin suunnittelema Tirrebon huvila 1890-luvulta.

Etelärantaa.

 Lounaisrannalla häämöttää Sunnanvikin kartanomainen huvila.

 Reposalmen yhteysvenelaituri.

Kaisankallioksi kutsuttu vuori on vastapäätä Laajasalon Yliskylää.

Kierros jatkuu...

 ... ja lyhyeksi hetkeksi talviaurinko valaisee maiseman. Villa Draknäs heijastuu tyyneen Reposalmeen.

Reposalmessa on pieni Kanasaari.

Ohitse lipuu valkea Stenkulla 1890-luvulta.

 Pohjoinen kylänlahti on Helsingin saariston suojaisimpia vesialueita.

Ollaan Jatasalmessa. Noin viiden kilometrin kierros on päättymässä.

Myös Kaislikko-huvila on 1890-luvulta. Huvilavyö kulkee rannoilla, mutta sisäosiltaan saari on metsää, jota vain kapea viljelyslaakso halkoo.

Allekirjoittaneella oli hyvä ystävä Christophe Olden-Stegmann (1922-2012). Hän oli todellinen kosmpoliitti, joka aikoinaan pakeni eriävine mielipiteineen Saksan kansallissosialistista hallintoa Etelä-Amerikkaan ja sittemmin työskenteli muun muassa parikymmentä vuotta venäläisen prinssin adjutanttina Pariisissa. Tämä ajatonta sivistystä huokuva runouden siteeraaja ja japanilaisen kyudo-jousiammunnan harjoittaja oli nähnyt maat ja mannut, oli reppuselkäreissaaja vielä kahdeksankymppisenä. Kun retkeilimme kymmenisen vuotta sitten Vartiosaaressa, hän yhtäkkiä pysähtyi kesken kierroksemme ja kostuvin silmin sanoi, että paikka oli lumoavimpia mitä hän oli milloinkaan kokenut. Olkoon tämä marraskuinen kierros siis omistettu myös hänen muistolleen.

Lumettomana uutenavuotena 2009 kuljimme Vartiosaaren sisäosia:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/01/vartiosaaren-uusi-vuosi-kelirikon-kuvia.html

Vartiosaari on mukana Vuoden luontokirjaksi valitussa Jarmo Niemisen teoksessa Aarresaaret - Helsingin saariston uskomaton luonto (Gummerus). WWF:n nyt 37. kertaa myöntämä tunnustuspalkinto julkistettiin tänään 24.11.2014.

torstai 13. marraskuuta 2014

Lukunurkka: "Helsingin seutu kartoin" avaa totaalimuutokselle

Mikään ei tarjoa yhtä tehokasta kiteytystä alueellisista muutoksista kuin kartat. Ne yhdistävät mikro- ja makrotason, ja toimivat välittömänä visuaalisena esityksenä jopa ohitse käsitteellisen mielen.

Syksyn uutuuskirjoihin kuuluu eräs, joka ainakin allekirjoittaneelle on eräänlainen haaveen täyttymys. Kyseessä on maantieteilijä, historioitsija Mika Mäkelän laatima Helsingin seutu kartoin 1930- ja 2010-luvuilla (AtlasArt, 2014).

Vuosien varrella on tullut laskemattomat kerrat tiirattua vanhoja karttoja. Niistä on voinut kummastella miltä pääkaupunkiseutu näytti isoisän aikana. Tällaisia karttoja on onneksi ollut ulottuvilla ja samoin niiden rinnalla kulloisenkin ajankohdan uusimpia painoksia.

Menneen vertaaminen nykyisyyteen ja kehityskulkujen pohdiskelu on ajanviete, jossa on poikkitieteellistä ja -taiteellista sytytysipintaa. Yksi ehkä havainnoi autojen linjoja, toinen arkkitehtuuria tai vaatemuotia. Mutta kartat ovat avainasemassa kun kyse on kuningastason muutoksesta: alueiden ikuisesta liikkeestä.

Aivan viimeisen parin vuoden aikana karttojen tutkailu on käynyt helpoksi, kun vanhat kartat ovat laajalti tulleet vapaaseen selailuun netissä. Liiankin helpoksi, sillä aineiston runsaudenpula voi uuvuttaa kuin satojen juustosorttien markettihylly. Ei muutenkaan ole tunnelmaltaan ja käyttömukavuudeltaan paperiversion voittanutta. Kun Elvis Presley 1974 ampui sviitissään television säpäleiksi, ei kukaan voinut aavistaa millaisiin mittasuhteisiin kuvaruudun tuijottaminen olisi tietokoneteknologian myötä vielä kasvava. Nytkin olemme ruudulla. Sinä ja minä.

Siirtykäämme uuteen karttateokseen.

Kirjan sisältämä kartta-aineisto kattaa yhdeksän kunnan alueita: Espoon, Kauniaisten, Helsingin, Vantaan, Tuusulan, Keravan, Sipoon, Nurmijärven ja Järvenpään. Määritelmää "Helsingin seutu" on täten tulkittu hyvin väljästi, mille on omat perustelunsa. Rinnan ovat vanhat 1:20 000 topografiset kartat ja uudet Maanmittauslaitoksen Maastotietokannasta tulostetut kartat; samalla aukeamalla on 1930-luvun ja 2010-luvun kartat. Ne ovat yhteneväisessä mittasuhteessa.

Puitteet ovat valmiit, loppu tapahtuu katselijan mielessä.

Jos silmäilisi Manamansalon, Läyliäisen, Munapirtin, Jomalan tai Hetan karttoja - muutaman esimerkikn heittääksemme - ei usemmankaan vuosikymmenen muutos saisi pitelemään kiinni penkistä. Jossakin olisi oiottu teitä, jossain noussut huvilarypäs, jossain ojitettu suo. Mutta kun valokeilassa on tasavallan ydinalue, on muutos intensiteetissään iskevä.

Maalaisväestön Helsingin seudulle pakannut suuri rakennemuutos oli Euroopan nopein. Sittemmin väkikeskitys on jatkunut entistä kyseenalaisemmin piirtein. Todellisuuden tietävät kaikki pääkaupunkiseudulla ikänsä asuneet.

Aihetta on huomata, että itse Helsinkiäkin suurempi muutos on kohdannut Espoota ja Vantaata. Jos näiden kuntien alueelta valittujen karttaparien herättämän tuntemuksen kiteyttää, voi sanoa: kammottavan vaikuttava. Mistään muualta Suomesta ei löydä vastaavan voimakkuuden infrahyökyä, missään eivät ole laajat maisemakokonaisuudet käyneet niin totaalisen tunnistamattomiksi yhden ihmisiän aikana.

Karttoja katsellessa ei kuitenkaan ole tarpeen ottaa kantaa rakentamisen laatuun, väestön onnellisuuteen, fossiilivetoisen kulutuselämäntavan kestävyyteen tai sosio-poliittisten kehityskulkujen välttämättömyyteen. Niitä voi miettiä myöhemmin. Kartan äärellä voi antautua puhtaasti visuaalisille impulseille, niiden synnyttämään kokonaisvaikutelmaan ja tuntemuksiin. Se on lumoa, ei-käsitteellinen tila.

Jos yksittäinen kartta on vahva, merkitsee riittävällä ajallisella eriävyydellä viritetyn karttaparin kohtaaminen samaa kuin sähkövirta kytkeytyisi plus- ja miinusnavan kontaktista. Kun katsee liukuu nykykartasta menneisyyden karttaan ja taas takaisin, historia tarjoaa ylenpalttisesti pieniä pirttejä ja suuria sateenkaaria joiden päässä piti oleman aarre. Yksityiskohdat ja valtamuutokset kietoutuvat mielessä kudelmaksi, jota voidaan sen kokonaisvaltaisuuden vuoksi kutsua - termin syvässä merkityksessä - ymmärrykseksi.

Tämä teksti ei pyri olemaan kattava kirjaesittely. Silti on mainittava, että Mäkelä on tehnyt arvostettavan työn paitsi kootessaan systemaattisesti karttaparit, myös taustoittamalla jokaisen parin alueella tapahtuneet muutokset napakoilla historiallisilla huomioilla. Iso vaiva ja perehtyneisyys on näiden tiedollisten täsmäiskujen takana. Lopuksi lukijaa suoranaisesti hellitellään, sillä kirjan päättää toukokuun 1943 Helsinki-ilmakuvien laaja sarja; pitkään saavuttamattomissa ollut harvinaisuus, joka on teknisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen.

Oheisissa kuvissa eräitä satunnaisen suloisia sirpaleita Helsingin seutu kartoin kirjasta.

Rinnakkaisuus avaa kahdensuuntaisesti pendelöivän aikakonematkan.

Etelä-Espoota vain tuokio sitten...

... ja sama alue tällä hetkellä.

Tienoota Helsingin pitäjän kirkolla jokseenkin keskiaikaisessa asussa...

... ja samat kunnaat 80 vuotta myöhemmin jälkiteollisena logistiikkakimppuna.

Kilon kartanon seutuja, jossa jokainen maatila pihapiireineen on saanut kartassa suuren painoarvon...

... rinnallaan nykynäkymä.

Vuosisatoja vanha Porvoontie kiemurtelee Hakunilan kartanon lähistöllä kartografilta vahvan korostuksen saaneenaa paksuna viivana...

... ja on osin löydettävissä tänäänkin.

Kauempana kehyskunnissakin on tapahtunut. Tässä Klaukkala maalaisasussa...

... ja tässä haluttuna asuinalueena.

Karttamatka jatkuu yksityiskohtien tasolla. Kuka muistaa Malminkartanon pahamaineisen vankilan tai kokonaiselle kaupunginosalle sittemmin nimen antaneen Kaarelan tilan?

Päätämme kevään 1943 ilmakuvaan, joka tässä tapauksessa on Sörnäisistä. Nykykartalle voi hahmottaa itsensä lähinnä Suvilahden kaasukellojen avulla.

Karttojen katselun vaikutuksia mieleen pohdimme myös viime talvena:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2014/02/kartoista-ja-niiden-katselusta.html

tiistai 4. marraskuuta 2014

Eräitä Kuninkaansaaren reliikkejä ja näkymiä

Metallilieriö Kuninkaansaaren pohjoisrannalla ei ole alkuperäiseltä käyttötarkoitukseltaan niitä kaikkein tavanomaisimpia. Mistä on kyse, se paljastuu lopussa.

Suurimpia Helsingin edustan saaristoa koskevia supinoita käydään tällä hetkellä Valli- ja Kuninkaansaarista. Mainitut vartiolinnakkeet on tarkoitus avata siviileille 2016. Ne ovat monella tapaa eriskummallisia, komeita, fantastisia, arvokkaita, voimakkaita, yleviä paikkoja. Ennen kuin esirippu nousee saarten edestä, niitä valmistellaan suurta yleisöä varten. Tästä vastaavat Metsähallitus ja Puolustusvoimat erinäisine yhteistyötahoineen. Tohina on ollut jo päällä runsaan vuoden. Hommissa on ollut paitsi ammattilaisia myös vankeja ja talkoolaisia, joista jälkimmäisiä menneenä kesänä yhteensä lähes kolme sataa.

Opasteita ja varoituskylttejä ilmestyy, pusikoita raivataan, puita kaatuu. Vaarallisiksi, roskamaisiksi tai liian arkisiksi katsottuja reliikkejä katoaa, väkisinkin, kun taas tärkein rakennusperintö luonnollisesti pysyy - jos kohta monin paikoin rauniotilan jo saavuttaneena. Traktorit jyristelevät ja tiet niiden alla käyvät mutavelliksi. Erikoisluvalla saapuneita pieniä johdettuja matkailijaryhmiä on jo nähty. Ne ovat poistuneet haltioituneina. Stadilaisen Helsinki-kuva muuttuu lopullisesti saarilla käytyä ja ulkopaikkakuntalaisen todennäköisyys rakastua Itämeren Tyttäreen nousee kohisten. Jos ulkomaalaiset turistit pääsisivät saarille - he eivät tietenkään vielä pääse - he sanoisivat kaiketi Ain't that amazing! How something like that can exist just in the middle of the capital?

Mitähän kruunun vanhat sotilassaaret itse tästä kaikesta ajattelisivat? Pitkän kunniakkaan menneisyytensä jälkeen ne ovat käyneet epätodellisen hiljaisiksi, nukahtaneet, muuttuneet itse unikuviksi - ja äkkiä ne ovat heräävä historiansa suurimpaan ja ratkaisevimpaan muutokseen.

Nyt käsillä olevissa kuvissa näemme saaret vielä menneisyydessä elävinä, haaveksivina, faaraon ylhäisessä levossa. Saarikaksikosta Vallisaari on tunnetumpi ja sitä on esitelty lukuisin kuvin myös tässä blogissa. Kuninkaansaari on jäänyt vähemmälle huomiolle. Siksi keskitymme nyt siihen. Kuvat ovat kuluvalta vuodelta; syksyltä, loppukesältä ja alkukeväältä.

On saavuttu Kuninkaansaareen. Kulku on käynyt pitkin pengertietä, joka yhdistää saarikaksikon. Taustalla Vallisaaren vuorimaisia kallioita.

Laajasalon valkeina loistavat kerrostalot näkyvät, kun noustaan korkealle mäelle.

Vaan mitä löytyy läheisestä laaksosta?

Varastoalue on jäänyt viidakkoon.

Karua hyötyarkkitehtuuria, ehkä 1950-luvulta.

Kiinnostavaa muotoa kulmikkaan ja kumpuilevan rajamailta.

Ovi on auki. Kutsuvasti jopa.

Sisälle ei ole menemistä, sillä lattia on syvälti pohjaveden vallassa.

Suunnattomuutta ja suolantuoksua tarjoaa Suomenlahti, oma melkein-valtameremme.

Tykistöpatterin läheltä on raivattu puustoa.

Monin paikoin vallitsee kuitenkin kadonneen viidakkotemppelin tunnelma.

Kuninkaansaaren ikihonkia ja aarnimaisuutta.

Jälleen yksi hiljennyt varasto.

Palosangot joutuivat maalitauluiksi.

Jäkälikön keskellä on outo kivi-ilmestys.

Arkeologi ja linnoitustuntija John Lagerstedt kertoi tämän olleen mittauspaviljonki. Alla lisää Lagerstedtin sanoin:

Kivipylvään päällä on ollut pystykantaetäisyysmittari. Kun mittarin korkeus merenpinnasta tiedetään ja mitataan kulma merellä näkyvään laivaan, saadaan trigonometrisellä funktiolla ratkaistua laivan etäisyys mittausasemasta.

Näitä mittauspaviljonkeja alettiin rakentaa 1800-luvun loppupuolella kun uudet terästykit saapuivat Viaporiin ja pattereilta pystyttiin ampumaan kauaskantoista kaaritulta. Mittauspisteitä löytyy Kuninkaansaaren lisäksi Santahaminasta, Vallisaaresta, Suomenlinnasta ja Lauttasaaresta. 

Tässä Kuninkaansaaren mittauspisteessä on ollut peltinen sadesuoja/aurinkokatos.
Suomenlinnassa mittauspiste löytyy kallistuneena Kustaanmiekalta erään korkean ruutikellarin katolta. Se näyttää kaukaa katsottuna erehdyttävästi savupiipulta. Lauttasaaren tiilestä muurattuja mittaustorneja lullaan myös usein savupiipuiksi. Niistä puuttuvat nykyään puiset tornirakenteet ympäriltä.

Ruostuneen raudan ja jäkälöityneen kiven täydellistä liittoa seppelöi pihlajan marjat.

Tykistölle mitattiin koordinaatteja huvimajamaisten koristeiden keskellä.

Todella solidi peti instrumenttia varten.

Vaikutelma sekä uhrialttarimainen että patsasmainen.

Muun huvila Kuninkaansaaren pohjoisrannikolla.

Alati nousee kysymys: mitä saisimme kuulla, jos tämä talo olisi levy, jota pystyy soittamaan gramofonilla. Keitä täällä on elänyt, mitä täällä on tehty ja koettu, millaisen ura paikkaan on kaiverrettu?

Näin luonto ottaisi kaikki paikat, jos ihminen äkkiä katoaisi.

Merivartiostolle kuulunut talo henkii selkeyttä, jämäkkyyttä ja funktionaalisuutta. Siinä on pula-ajan haja-asutusseudun virkatalon ja rintamamiestalon tyyliä. Jos lapsi piirtää talon, hän piirtää tällaisen - ja tämä lausunto on tarkoitettu kohteliaisuudeksi.

Kulkijalle pengertiellä tuottaa ärhäkkä keli aaltoineen ja suolapärskeineen häivähdyksiä ylevän kokemuksesta.

Tulevaisuudessa menee aikaan ennen kuin matkailijat avaavat askelillaan sammaleiset portaat, sillä niitä on paljon. Kenties tulee myös kulkurajoituksia.

Tykistöpatterin ikonikomero, jossa oli patterin oma, ortodoksipapin sinauksin aktivoitu suojeluspyhimys.

Kuninkaansaaren eteläpuolella siintää Isosaari, joka niin ikään on aukenemassa siviileille.

Pohjoisessa - lähellä mutta silti niin kaukana - on Helsinki.

Nyt on hypätty varhaiskevääseen. Arkeologisten jäänteiden, mukaan lukien kaikenlaisten pinnanmuotojen havaitsemiselle tämä on kaikkein otollisin aika vuodesta.

Saunako se, tiili- ja puupuoliskoista koostuva tonttumainen tölli? Sen takana on muuntaja.

Jälleen kerran pelkistetyn tyylikästä tarkoituksenmukaisuutta.

Vilkaisu virtojen maisemiin.

Kevätillan viileys ja hyytävä meri ovat veljeksiä.

Kuninkaansaaren itään aukeavan sisälahden pohjukkaa.

Järeitä ovia aivan rantaviivan tuntumassa.

Tätä ovea ei tarkoitettu retkottamaan, mutta aika voitti.

Ikkunat viittaavat miehistösuojaan. Normaalioloissa oli aiheellista saada päivänvaloa sisään.

Veden läsnäolo herättää mielleyhtymän jostain muinaisesta ylimystön kylpylästä.

Yläkiveyksen asettelussa on ollut mukana esteettinen silmä.

Jälleen arkkitehtoorinen yllättäjä.

Punainen talo meren äärellä oli kerran sotilasrakennus, mutta on ollut jo vuosikymmeniä huvila.

Palokalustokaappi.

Nämä ovat todennäköisimmin Viaporin kapinan 1906 aikaisia sirpalevaurioita. Kuninkaansaari oli rajujen taisteluiden näyttämö, kun kapinalliset punamatruusit saivat kimppuunsa tsaarille uskollisen laivaston.

Kuninkaansaaren pohjoisrannalla huomion vetää iso lieriö.

Metallin yllä näyttää olleen puuverhoilu, erikoista sekin.

Valtava tankki on toisen maailmansodan kalustoa ja tarkoitettu upoksissa olevien sukellusveneiden nostamiseen. Mahdettiinko näitä joutua koskaan käyttämään?

Vuosisatoja nähneiden mäntyjen seurassa on hyvä lopettaa.

Jos Kuninkaansaaren veli ja kohtalonkumppani - yhdessä Vallisaaren kanssa saaret ovat siamilaiset kaksoset - ei ole tuttu, niin tällä kuvaraportilla pääsee alkuun:

Myös Isosaaren alasajo on osa Helsingin edustan linnake-iltaruskoa: